VUODEN NOITA


"Emme voi muuta nähdä ja huomata kuin että 

tämä henkilö on todellinen ja ilmeinen noita.."


Ruoveden Vuoden Noita on valittu jo vuodesta 1984 alkaen. Noidan valinnassa ratkaisevia perusteita ovat olleet kulttuuritoiminnassa ja kotiseututyössä hankitut ansiot, ja tärkeää on myös ollut, että kannukset on hankittu vapaaehtoistyössä ja oman ammatin ulkopuolella talkoillen. 

Ruoveden Vuoden Noita on valittu jo vuodesta 1984 alkaen. Noidan valinnassa ratkaisevia perusteita ovat olleet kulttuuritoiminnassa ja kotiseututyössä hankitut ansiot, ja tärkeää on myös ollut, että kannukset on hankittu vapaaehtoistyössä ja oman ammatin ulkopuolella talkoillen. 

Vuoden Noidaksi 1986 tuomittiin Tuomas Vinha. Kuva: Ruovesi-lehti
Kirkkaan punaiset hiukset omaava Hanna Saarinen nauraa Vuoden Noita-palkinto kädessään. Hannalla on yllään punaiset vaatteet.
2017 Noidaksi julistettiin Hanna Saarinen
Kuvassa ruskeahiuksinen Anna Aminoff hymyilee kuunnellessaan tuomiotaan, jota lukee Harri Tastula. Tuomari Tastulalla on kädessään vanha kääre, josta tuomiota lukee.
Vuonna 2021 tuomion sai Anna Aminoff.

Vuonna 2017 sääntöjä noitaehdokkaiden osalta hieman väljennettiin ottamalla huomioon muukin Ruoveden hyväksi tehty aherrus, ja yleisö pääsi valitsemaan ehdokkaan kolmen noitakandidaatin joukosta. 

Vuonna 2019 palattiin taas valinnassa vanhaan käytäntöön; noidan valitsee joko Noitakäräjien johtokunta tai sen nimeämä raati. Ehdotuksia Vuoden Noidaksi saa toki tehdä kuka vaan.

Noidan valintaa sitoo menneisyyteen yksinkertainen rituaali: kiinniotto torilla, köyttäminen ja vanhalla kielellä esitetty leikkimielinen tuomio. Se on puolihumoristinen muunnon Lieran tuomiosta ja sikäli ovela, että siitä ei voi närkästyä leimautumatta tosikoksi.


Vuonna 1994 tuomio langetettiin Maissi Manniselle. Kuva: Kari Systä
Vuonna 2018 ehdokkaita Vuoden Noidaksi oli kolme: Petri Juutilainen, Jouni Neste ja Maritta Pöysti.

VUODEN 2022 NOITA ON LEO LAINE

Noitaoikeuden päätös

Annettu se yhdeksäs päivä heinäkuuta armon vuonna kakstuhatta kakskymmentä ja kaksi.

Emme voi muuta nähdä ja huomata kuin että tämä henkilö on todellinen ja ilmeinen noita. Vilppiin ja vippaskonsteihin hän jo syntyissänsä turvata keksi. Hän nääs viattomain lasten päivänä ensi parkasunsa ilmoille päästi ja näin jo pikkupallerona valheen kapaloihin käärittynä syntisäkkinsä täyttämisen alko.

Hänen lapsuutensa leikkikunnaat ja murtomaat Muroleesta löytyy, joten kovinkaan hääppöset suutarinpojan elinolot eivät olla voineet. Murolelaisten nääs turmion alhoon ylen syvälle uponneen tiettiin. Niinpä meidän Herramme hyväksi katsoi, että heitä varten ihan ikioma pyhättö hommata täytyi, jotta pakanalähetystä kylässä täysipainoisesti toteuttaan päästiin. Muille ruoveteläisille sitä vaston yksi yhteinen kirkko ripittäytymiseen hulppeesti piisas.

Kaksi vuotta oman kylän kansakouluu tämä jässikkä tahkoon ehti, kun hän tuosta Gomorrasta ja prutkanperästä kylliksensä saipi ja kotoväkensä följyyn läksi, kun nämä leveemmän leivän toivossa evakkoina Tampereelle muutti. Siellä tämä nousukasperhe poikansa ihan Tampereen reaalilyseoon laitto ja hänestä herraa kouluttaan ryhty.

Pelkkää pänttäämistä oppivuodet eivät hänelle kuiteskaan olleet. Pahemmalta lurjustelulta hän silti vältty. Rellun pojan nääs jo tuollon yhteistä koirankuria Tipalan tytön kanssa harrastaneen tiettään. Se taas jatkossa elinkautiseen tuomioon molemmilla johti, sillä jo yli puoli vuosisataa he toistensa avioriippoina yhdessä eläneet ompi.

Hänen ristimänimensä jellonaa tarkottaa. Sen velvottamana hän heti valkosen lakin saatuansa sotilasuralle läksi ja kissoja kauluslaattoihinsa jahtaamaan rupes. Täten hän kulkurin ja maankiertäjän kyseenalaiseen elämäntapaan jo varhaseen oppi. Komennusten välillä myös kaikki militanttiset opinahjot aina sotakorkeekouluu myöten tälle nappiherralle tutuiksi tuli.

Lopulta hän kahden ruusun ritariksi ylennettynä Toivakan asevarikon pääjehuksi päätyi. Ihmisten ilmoille hän tästä keskisuomalaisesta rotankolosta pääsi, konsa hän materiaalikeskusta suunnitteleen ryhty ja tästä uudenuutukaisesta laitoksesta itselleen taloustirehtöörin vakanssin juoni. Varhennettu iltahuuto kuiteskin lupaavan uran tylysti päätti ja tämän kovakorvasen jäärän ennen aikojaan nostoväkeen siirti.

Sotainto hältä ei kuiteskaan laantuun päässyt. Niinpä hän oman firman pystyyn pani ja sen nimissä puuhasteluu asevoimain laskuun eellensä jatkoi. Omaa henkilökohtasta sotakuntoonsa hän Toivakassa paikallisten sotaveteraanein ylipäällikkönä vaali, kun nämä puljunsa vaiheita kirjas ja veteraanimatrikkelii kasas. Sotamuistomerkiksi sinne myös perinnekorsu nousi.

Siinä ohessa hän firabelityönä kasapäin taisteluvälinealan joukko-osastoin historiikkeja laati.

Armeijan kurissa ja isompain herrain nuhteessa isänmaataan nöyrästi palvellutta upseeria ei hevillä noidaksi uskoa saata. Pitkästi hän katalan luontonsa kunniakkaan urakiipijän rooliasuun kätkeen pysty, kunneka elintasoporvarin helmasyntiin elikä huvilaelämän kiusauksiin lankes. Moni muukin hänen laillaan vekaravuottensa halmeilta huvilan hankkii, sinne kaarallansa pröystäillen lomanviettoon kaahaa ja kylän juhlissa kekkuloi, mutta useemmille se sittenkin vain pelkkää viatonta elvistelyy ja leuhkimisen haluu on.

Hänen osaltansa kuiteskin jo kesäpaikan sijainti vahvaa näyttöö yhteyksistä pimeisiin voimiin anto. Lapinlahden perukat Muroleessa nääs jo pelkästi nimen perusteella muinaisten saamelaisnoitain ja koirankuonolaisten asuinsijoiksi arvata voidaan ja useestipa hän näiden nykyisille asuinsijoille Lappiinkin lisäoppia saamaan syksysin ja talvisin matkannut ompi. Myös erimerkkisiä hurttia hän huushollissansa hyysää. Aikain saatossa sentäs hurja susikoira sitä lempeempiin settereihin ja spanieleihin vaihtui.

Lopullisesti tämä ketku manttelinsa käänsi, kun hälle asevoimista lähtöpassi kouraan lyötiin ja hän omaa pytinkiä huvilantonttinsa viereen väsäämään alko. Takaajakseen ja takapirukseen hän ilman epäilyttä itsensä penteleen saipi, koskapa upseerit järjestänsä hurvittelijoiksi ja huithapeleiksi tiettään, jotenka isoja summia heille ei taskunpohjalle saati pankkitilille kertymään pääse. Ilman vastikkeetta Vanha Kehno ei kuiteskaan mammonaa omilleenkaan jaa tahi ees lainaksi anna.

Niinpä tämäkin tuhlaajapoika ja armeijan kehäraakki lapsuutensa kotokonnuille palattuansa rinssi-everstinä Muroletta muokkaamaan ryhty. Tätä varten hän kaikki tienoon avainpaikat itselleen rohmus. Kyläyhdistyksen hän kahdeksi vuosikymmeneksi hyppysiinsä otti, nuorisoseurassa kakkosmiehenä hääri ja kalastuskunnan kassan avaimet taskuunsa laitto. Myös metsästysseurassa, eläkeläisissä ja lukusissa muissa paikallispuljuissa hän puuhamiehenä huhki. Ilman hänettä ei myöskään valokaapelia Muroleessa kilometritolkulla maahan kaivettu oisi.

Näkyvin monumentti hänen konnantöistänsä Muroleen kylätalo ompi. Alun perin se kolmella vuosisadalla kyläkouluna ansiokkaasti toimi, jotenka ensiksi sieltä oppilaat pois julmasti häädettämän piti. Sen jälkeen rakennus muutaman luppovuoden tyhjänpanttina seiso, kunneka kyläyhdistys tämän vanhan rötiskän itselleen pilkkahintaan osti.

Silmänlumeeksi siellä kyläläisille kaikenlaista häslinkiä yltä kyllin piisaa. Niinpä erilaiset toimintaryhmät, harrastuspiirit ynnä yhdistykset siellä kokoontua saatto ja yksityiset omia pippaloitaan pitää. Jopa kylälounasta siellä nauttiin pääsi tahi taidenäyttelyitä katsoon.

Todenperästä se kuiteskin hänenlaistensa hunsvottein peijaisten ja bakkanaalein pitopaikaksi hankkia taittiin. Loogisesti sen siitä päätellä voipi, että kosteitten juhlain jälkiseuraamuksena

pakostakin kosteusvaurioita syntyy. Niitten takii kylätalolla laajat remontit muutama vuosi sitten tehtämän piti.

Ulkonaisesti tämä ryökäle tolkun ja toiminnan miehen imagoa ylläpitää ja kyläläisten ratoksi polkupyöräin ohiajoja, kilpasoutuja, romuralleja ja jumppahyppelyitä järjestää ja tarjolle tuopi. Häpeemättömästi hän myös muhkeen ja kovakantisen kotoseutu-eeppoksen toimituskuntaan itsensä änki ja jopa omia sepustuksiaan siihen mukaan ahto.

Jokanen valistunut ihminen kuiteskin tajuu, ettei sellanen mikään oikee murolelainen ole, joka noilla tienoin kersana kirmaa, mutta kotoseututyölle tarkotetut mieskuntoset vuotensa muualla luuhaa ja vasta raihnaana vanhuksena muitten riesaksi takasin raahustaa.

Globaalisti ajatellen Murole pelkkä rikkahippunen maailmankaikkeudessa ompi ja yksi tollanen syntein saastuttama kyläpahanen Ruoveden kokoseenkin pitäjään hulppeesti mahtuu. Olletikin kun julkiset yhteydet sinne tyystin katkastu on ja linjabiilinkin siellä näkee ainoostansa, kun tilausbussi Muroleen-Teiskon Eläkeläisiä kesäteatteriin kuskaa.

Jos tämä ketku ja kehveli pelkästänsä tuossa viheliäisessä kunnan kolkassa huseeraanut oisi, hänen myyräntyöhönsä lempeesti suhtaantuu voitais ja sanoo, että murolelaiset on saaneet justiinsa sen, minkä ansainneet ompi. Hän kuiteskin koko hurskaan emäpitäjän häpeenalaiseksi ja huonoon maineeseen tekosillaan saattanut on.

Varkain kuni Pietari hiilivalkeelle hän arvokasta pitäjänjuhlaa järjestäneen Ruoveden Perinnetapahtuman sisäpiiriin hiipi ja pahimmillaan jopa samanaikasesti sen puheenjohtana ja sihteerinä temmeltäin sen haltuunsa kaappas. Samaan syssyyn tämä kiero pykälänikkari sen vanhan perinteikkään nimen Ruoveden Noitakäräjät -ry:ksi vaihtoi. Nyt jokanen vähänkin sivuilleen vilkuileva huomata saattaa, millaseksi hurlumheiksi ja markkinariehaksi meno ja meininki ennen niin siisteillä ja sovinnaisilla Noitakäräjillä äitynyt ompi.

Uskonnon ja isänmaan vankkumattomana puolustajana tämä kaksinaamainen Janus silti esiintyy kehtaa. Pokkana hän kunniavartiossa haudoilla seisoo sekä Metsäkirkossa muinaisten sankareitten uroteoista kertoo. Myös kaikkeen muuhun sellaseen, mikä reserviin siirretyn nostoväen rituaalein kuuluu, hän innolla ja vakavalla naamalla osaa ottaa.

Tänään noitakäräjätorilta tavoitettua epäiltyä on jo aikasemmin useesti yritetty kolttosistaan ja konnankoukuistaan vastuuseen saada. Vaan vaikeepa sellasta eräsissiä ja luonnossa liikkujaa on käpälälautaan saattaa, joka millonka kalassa, millon lintujahdissa, millon hirvimetsällä, millon hiihtämässä, millon koiraharrastuksissa ja millon ammunnoissa häärii. Puutarhatöistä tahi gurmeeruokaa laittamasta kiinniottajat ei raavasta miestä ymmärtäneet ees hakee.

Kaikki edellä mainittu jääväämättä siihen viittaa, että Leo Aatunpoika Laine tämän vuoden Ruoveden noidaksi julistaa voidaan. Nimitys astuu voimaan tällä paikalla ja heti.

VUODEN NOIDAT KAUTTA AIKOJEN

Edellisvuosien Noitia. Etualalla Timo Ikkala ja Tapani Uusiniitty.


1984 Oiva Hernesniemi
1985 Simo Ylä-Kauttu
1986 Elma Urvikko
1987 Mauno Takala
1988 Eino Paananen
1989 Tuomas Vinha
1990 Leena Manninen
1991 Margareta Sarvana
1992 Yrjö Makkonen
1993 Aivi Gallen-Kallela-Sirén
1994 Maissi Manninen
1995 Väinö Mäkelä
1996 Ari Tuominen
1997 Mikko Virkajärvi
1998 Tapani Uusiniitty
1999 Kalervo Kauppinen
2000 Seppo Juusonen
2001 Salme Lehtonen
2002 Mauno Kauppinen
2003 Antonia Hackman


2004 Pauli Burman
2005 Martti Nieminen
2006 Allan Arponen
2007 Niilo Itänen
2008 Pekka Kuisma
2009 Veikko Önkki
2010 Seppo Ilmarinen
2011 Anneli Töyssy
2012 Aimo Rantala
2013 Hannu Niemi
2014 Harri Tastula
2015 Marcus Hackman
2016 Pirkko Leimu
2017 Hanna Saarinen
2018 Jouni Neste
2019 Heidi Köngäs
2020 Maija Tastula ja
Timo Ikkala
2021 Anna Aminoff
2022 Leo Laine